sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Novelli: Arkki




ARKKI



Puut ovat alistuneet betonille ja teräkselle. Liikenteen taukoamaton pauhu on vaientanut ikimetsän hiljaisuuden. Kiviporan rumpusoolo takoo tahtia, vaatii yhä nopeammin, korkeammalle, tehokkaammin. Vakavailmeinen ylipappi saarnaa tummassa puvussaan ja raidallisessa kravatissaan. Julistaa, että Jatkuvan Talouskasvun kyseenalaistaminen on turmion tie.

Kaupunki ulottaa lonkeronsa yhä syvemmälle, nakertaa planeettaa kuin syöpäsolu. Ihmiset tungeksivat ja tönivät toisiaan joka-aamuisella pyhiinvaelluksellaan temppeleihinsä. Pörsseihin. Konttoreihin. Tehtaisiin. Ostoskeskuksiin. Palvelemaan jumalaansa. Kaikki ovat liian kiireisiä huomatakseen penkillä istuvan metsänneidon. He sanoisivat hänen hiustensa liekehtivän ruskan väreissä ja silmiensä olevan pohjattomat kuin metsälampi, jos eläisi vielä joku, joka muistaisi ruskan tai metsälammen. Metsänneito puristaa pisaranmuotoista kristallimedaljonkia rintaansa vasten.
Pieni poika huomaa metsänneidon.
Metsänneito hymyilee rohkaisevasti ja taputtaa penkkiä. Poika epäröi hetken, kiipeää sitten penkille ja istuu hänen vierelleen.
”Haluaisitko sinä kuulla tarinan?” metsänneito kysyy.
”Joo!” Lapsen silmät täyttyvät innostuksesta.
Metsänneito kertoo pojalle tarinan. Tarinan karhuista ja susista. Ilveksistä ja hirvistä. Lohien vaelluksesta ja ikivanhoista puista, joiden latvukset raapivat taivaita. Poika kuuntelee, mutta metsänneito huomaa, ettei hän ymmärrä. Poika ei ole milloinkaan nähnyt oikeita puita tai eläimiä. Eläimiä, kaloja ja kasveja ei enää tarvita, sillä ihmiset ovat jo sukupolvien ajan kasvattaneet ruokansa suurissa tankeissa.
”Odota vähän”, metsänneito sanoo, ja ottaa riipuksen kaulastaan. ”Minä näytän sinulle.” Hän kohottaa riipuksen vasten likaisenharmaata taivasta, jolla aurinko on pelkkä kelmeänvalkoinen kiekko. Poika tuijottaa medaljonkia lumoutuneena. Hän näkee ne kaikki. Karhun ja ilveksen. Valtameren loputtoman sinen. Taivaankantta tavoittelevat ikihongat ja kirkkaina solisevat jääkylmät tunturipurot. Sateenkaaren. Auringonlaskun. Lukemattomina pieninä timantteina loistavan tähtitaivaan.
”Vau”, poika huudahtaa, ja katsoo metsänneitoa silmät lautasen kokoisina.
Metsänneito opettaa pojalle ikivanhan runon.

”Hei!” nainen kivahtaa, ja työntää pojan käteen synteettisen hampurilaisen. ”Ei saa häiritä tätiä. Ja ala tulla jo. Meillä on kiire.”
Äiti kiskoo lasta perässään, painaa olkapäällään kännykkäänsä korvaansa vasten ja tunkee samalla automaatin sylkäisemää aamiaista suuhunsa. Naisella on kalpea iho, väsynyt katse ja paljon lihaa luiden ympärillä. Metsänneito ei ole vihainen äidille, hän tietää että Jatkuva Talouskasvu on ankara jumala, joka pakottaa palvelijansa raatamaan itsensä hengiltä.

Kerran jumalat olivat toisenlaisia ja elivät rinta rinnan ihmisten kanssa.
Metsänneito ajattelee isäänsä, naavapartaista metsän valtiasta. Ja monia muita. Mahtavaa velhoa, jonka jokainen kansa tunsi eri nimellä. Yksille hän oli Merlin, toisille Väinämöinen. Sitten aikakausi vaihtui, ja idästä nousi uusi uskonto. Heidän pappinsa rypivät kullassa ja rakensivat kivestä mahtavia temppeleitä, joita koristi patsas heidän kuolleena riippuvasta jumalastaan. Papit unohtivat herransa sanat ja lietsoivat kansat sotaan entisiä jumaliaan vastaan. Vanhojen jumalien palvelijoita vangittiin ja kidutettiin julmasti, lukemattomia poltettiin elävältä. Muinaisten oli tullut aika nousta laivaan, joka kuljetti heidät kauas pois. Toiseen maailmaan, sinne missä heille oli vielä sijaa. Vain metsänneito uskoi enää ihmiseen, ja päätti jäädä. Hän muistaa murheen isänsä silmissä heidän katsoessaan toisiaan viimeistä kertaa. Isä tiesi kuitenkin liian hyvin sanoakseen mitään. Tunsi tyttärensä itsepintaisuuden.
Myös idän jumalan, isättömänä syntyneen ja kuolleena riippuvan miehen, oli lopulta väistyttävä vahvemman edessä.
Ehkä minä olin väärässä, metsänneito ajattelee, ja tuijottaa pojan loittonevaa selkää. Ehkä minunkin olisi pitänyt nousta laivaan.
Sitten poika kääntyy katsomaan. Lapsi hymyilee, ja metsänneito tietää olleensa oikeassa. Kauan sitten hän oli vaellellut isänsä loputtomissa erämaissa ja kylvänyt siemeniä. Niistä siemenistä oli varttunut metsän mahtavimpia puita. Tänään hän on ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin kylvänyt jälleen siemenen. Toisenlaisen. Poika on vielä pieni lapsi, mutta eräänä päivänä hänestä varttuu merkittävä mies. Ehkä hän muistaa silloin näkemänsä ja tekee oikeita päätöksiä.
Metsänneito puristaa medaljonkia ja tietää sisimmässään, että jonain päivänä hän iskee kristallin palasiksi. Silloin ne kaikki saavat taas elää vapaina.

Marko Järvinen 2014

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti